Julkaistu 2011, suomennos 2011
370 sivua.
Veritaika on amerikkalaisen Tessa Grattonin esikoisteos. Kirja nimensä mukaisesti sisältää taikuutta, jännitystä ja romantiikkaa, mutta ei vampyyreja tai muita yliluonnollisia olentoja. Veritaian itsenäinen jatko-osa Verenvahti julkaistaan suomeksi syksyllä.
Veritaian kerronta tapahtuu kahdella aikajaksolla. Missourissa lukiolainen Drusilla (Silla) Kennicot on vasta menettänyt vanhempansa. Ja pahinta on se, että kaikki muut uskovat Sillan isän tappaneen ensin äidin ja sitten itsensä. Silla vaan ei millään usko tätä selitystä, vaikka isoveli Reesekin on vakuuttunut. Joku hänen isänsä tuttava lähettää Sillalle muistikirjan, joka on täynnä isän käsialalla kirjoitettuja riimuja ja runoja, taikoja. Kokeillessaan yhtä niistä hautausmaalla Silla tapaa uuden naapurinsa Nicholaksen. Nickin ja Reesen avulla Silla alkaa perehtymään veren avulla tehtäviin taikoihin ja omiin voimiinsa.
Toinen aikajakso koostuu päiväkirjan otteista 1900-luvun alusta eteenpäin, alkaen lauseella "Minä olen Josephine Darly ja aion elää ikuisesti." Josephine kirjoittaa uudesta elämästään tohtori Philip Osbornin tavattuaan ja omasta perehdytyksestään melko vaaralliselta vaikuttavaan taikuuteen Philipin opastuksella. Josephine on rakastunut päätäpahkaa Philipiin ja on valmis tekemään mitä vaan saadakseen viettää mahdollisimman paljon aikaa tämän kanssa. Nämä kaksi tarinaa nivoutuvat vähitellen yhteen ja Sillan ystävineen on selvitettävä, että mitä hänen vanhemmilleen tapahtui ja kuka heitä nyt vainoaa.
Oli kiva lukea erilainen tarina paranormaalin romantiikan alueelta ja noituus on kiinnostava aihe. Nyt vaan hieman liikaa meni tarina veren puolelle, eli Sillan kohdalla itsensä viiltelyyn, oman veren vuodatukseen ja haavojen potemiseen. Tosin tämä nyt ei nimen perusteella olisi pitänyt olla niin iso yllätys. Silla lisäksi on ymmärrettävästi henkisesti aika huonossa kunnossa vanhempiensa kohtalon takia ja turhan laihakin, joten kovin positiivinen ei kirjan fiilis ole. Ainoastaan veritaiat ja Nick tuntuvat tuovan lohtua Sillalle. Kertojina vuorottelevat Silla ja Nick, mutta minulla meni aina välillä sekaisin, että kumpi nyt olikaan äänessä. Viittaa siis siihen, että tyyli ei juuri erottunut näiden kahden välillä, muuten kuin katsontakulman osalta.
Sillalle en siis lämmennyt, mutta Nick olikin hahmona jo kiinnostavampi. Heti alussa selviää, että Nickillä on paljonkin kokemusta veritaioista, mutta hän on jostain syystä halunnut aktiivisesti unohtaa kaiken aiemmin tietämänsä. Tämä oli hyvä koukku selviteltäväksi ja piti osaltaan kiinnostusta yllä. Nick myös keräsi osaavasti sympatioita huonolla ja hieman kliseisellä äitipuolisuhteellaan, tässäkin tapauksessa mukana oli hauska lempinimi. Eli hieman synkemmällä fiiliksellä kirjoitettu, mutta muuten hyvin samanlainen kuvio kuin esimerkiksi vasta lukemissani Undead-kirjoissa. Parhaita kohtia kuitenkin minulle olivat Josephinen päiväkirjatekstit, joita kyllä on harmillisen vähän mukana. Josephinesta tulikin minulle mieleen vanhan Buffy, vampyrintappaja -sarjan Drusilla, hieman hullu, mutta niin mielenkiintoinen ja värikäs hahmo.
Henkilöistä varsinkin mystinen Diakoni, johon viitattiin vain muiden puheissa, jäi kaihertamaan, ja pitää toivoa, että jatko-osa paljastaa lisää hänestä. Eli aion kyllä ehdottomasti lukea myös Verenvahdin, kyllä tämä sen verran hyvä oli. Kovin nuorille en kuitenkaan suosittelisi synkän fiiliksen ja kaiken tuon verisyyden vuoksi - joka ei muuten yhtään haitannut, kun kyseessä oli eläimen veri, mutta jostain syystä oman veren kanssa läträäminen on paljon kammottavampaa.
Tessa Gratton:
- Blood Magic (2011) - Veritaika (2011)
- Blood Keeper (08/2012) - Verenvahti (10/2012)
Lisää Veritaiasta: Le Masque Rouge, Katinkan kirjasto, Lukutoukka, Humisevalla harjulla ja Helsingin Sanomat
